Pyörällä matkassa....

Nyt se päivä koitti. Hyppäsin uuden polkupyöräni kyytiin. Päätin, että haavani kädessä ei häiritse liikaa pyöräilyä, joten ei muuta kuin menoksi.

G neuvoi minulle turvallisen reitin, eli pikkutien missä autoja ei mennyt nimeksikään. "Sitten kun väsyt niin käännyt ja tulet takaisin", oli myös yksi neuvo. Ja S nyökkää.


Reitti alkoi loivilla nousuilla. Maisemat olivat mitä kauniimmat. Oli aivan ihana olo olla vuorien reunoilla ja nähdä sieltä alas kukkuloille ja pikkuteille. Olin yksi pienenpieni asia tuossa suuressa maailmassa. Alla kuva noin tunnin ajoreissun jälkeen. Pysähdyin miettimään, joskos pitäisi kääntyä takaisin.

Äh, matka jatkui samaan suuntaan. Saavuin pieniin uoristokyliin ja poistuin niistä nopeasti. Harmitti niin vietävästi, kun en ollut ottanut rahaa mukaan, että olisin saanut edes vesipullon ostettua. Ja kyllä, luitte oikein. Lähdin pyöräilemään ilman vesipulloa. Ajattelin yksinkertaisesti että tämä ensikerta on vain tämmöinen pieni kokeilu.

Tämä kaunis ööö...linna(ko?) löytyi myös yhdestä pienen pienestä kylästä.

Oli hetki (sellainen aika pitkä puolituntinen), kun jatkoin vain matkaa eteenpäin tietämättä voinko tehdä reitistä ympyrän vai joudunko aivan oikeasti kääntymään vain takaisin. Toivon, että jonkinlainen kiertoreitti löytyisi, sillä mikään ei ole tylsempää kuin kääntyä takaisin. Jotenkin oli kiinnostavaa nähdä aina mitä seuraavan mutkan takana löytyy ja kuinka hurjan nousun jälkeen tulikin alamäki. En vain pystynyt kääntymään ja näin se matka sitten eteni.....ja eteni....

Jossakin vaiheessa kysyin ohikulkijalta missä olin ja hän kertoi ilokseni, että voin palata kylääni myös jatkamalla matkaa samaan suuntaan minne olin menossa. Ihanaa!! Tuo antoi minulle lisäpuhtia niin, että jaksoin polkea seuraavan vuoren reunaa suht reippaasti. On kuulkaas aika haasteelliset nämä maisemat tällaiselle maijameikäläiselle. Varmasti haasteelliset jo aivan ammattilaisillekin mitä noilla teillä muuten näkyikin muutama :D

Matkan varrella mielikuvitus pääsi tekemään tepposet ja jalkoihin tuli hieman lisää vauhtia aina silloin tällöin.

Ei, ei nuo kukot minua säikyttänyt...

Eikä tuo vuohikaan...Eläin oli niin keskittynyt syömään lehtiä, että tällä kertaa en pelännyt...mutta sitten...

tuli tuo varokaa lehmiä kyltti. Kyltin alla luki, että metsät ja vuoret ovat aitaamattomia. Eikä mennyt aikaakaan, kun aloin kuulemaan lehmänkellojen kilinää, APUA! Toivoin yli kaiken, että nuo lehmät olisivat metsässä eikä kävelisi kadulla vastaan. Olin onnekas, en törmännyt lehmiin.

Ylhäällä näin neljä koiraa, jotka loikoilivat nurmella ja nauttivat auringosta. Ajattelin ottaa kuvan, kunnes näin että he nousivat ylös ja lähtivät juoksemaan minua kohti. Täytyy myöntää, että sydän ei edes ylämäissä pamppaillut niin tiheään, kun silloin, kun nuo koirat tulivat räksyttämään aivan pyöräni viereen. Molemmille puolille vielä. Eihän ne mitään tee, mutta jotenkin vain meni pala kurkkuun ja mieleeni tuli ajatuksia kuinka koirat vaistoavat jos ihminen pelkää. Nostelin käsiä sarvilta ja yritin olla katsomatta suoraan heihin....Hyvä ettei itku tullut. Noh, kuva jäi sitten sattuneesta syystä ottamatta ja matka jatkui ripeääkin ripeämmin.

Olin polkenut vajaa kaksi tuntia, kun olin taas mielestäni suht korkealla Päätin kuvata pienen videon.

Ne joilla video ei toimi, niin videossa on vain hieman maisemia ja omaa sepostusta, kuinka on kauniit maisemat ja kuinka mukavaa on pyöräillä. Olin siinä uskossa, että tuo olisi jo lähes korkein paikka, mutta olin erittäin väärässä. Seuraavat puolituntia oli vielä aikamoista ylösnousemista. Kuin tilauksesta matkan varrella oli lähde, joten pysähdyin siihen ottamaan muutaman hörppyä vettä. Oi mikä helpotus.

Koko reitti kesti 2 tuntia ja 40 minuuttia, eli ei tuo matka ihan suunnitelmien mukaisesti sitten mennytkään. Tarkoitus oli mennä puolisen tuntia yhteen suuntaan ja sitten kääntyä takaisin. Tänään oli kuitenkin ensimmäinen sateeton päivä viikkoihin, joten oli aivan mahtava fiilis nähdä maisemia taas hieman valoisamman taivaan alla :D Kotiin tultuani innostuin tietenkin kertomaan miehelleni minkälaisen reitin olin tehnyt. Mieheni tyytyi sanomaan vain "ma tu sei PAZZA!!!". No juu...eihän tuo ihan selväjärkisenkään homma ollut, hihih! Hullu tai ei, menen tuon kyllä vielä joskus uudelleenkin, niin hyvän fiiliksen se jätti :D